"TOMMONEN"

Täysin normaali yksilö

Alkaa olla lähestulkoon paketissa.
Tämä vuosi.
Vuosi 2014.
Käärin oikein mielelläni paketin päälle
muutaman kerroksen paperia.
Ympäri kierrän vielä tiukasti pakettinarua.
Niin tiukkaan, että Fiskarseilla ei pääse läpi
vaikka miten yrittäisi.
Sitten lähetän paketin sinne, minne päivä ei paista.
Turkua on haukuttu Suomen p**äreiäksi,
joten ehkä sitten Turggussee.
Kaatamaan viinaa gurggussee.

Kyllä.
Olen itsekin asunut Turussa.
Pilkka osuu siis myös omaan tatuoituun nilkkaani.

Tai ehkä kuitenkin säästän pakettiparan hengen.
Ainakin löysään narua niin, että tarpeen tullen paketin
syövereitä saisikin raoitettua.
Eihän koko vuosi nyt niin paha ollut.
Täynnä vain aika rajuja juonenkäänteitä.

Mutta ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin.
Vuoteen mahtuu muutamia todellisia tähtihetkiä
ja silmiä avaavia kokemuksia.
Ehkä sittenkin juuri tämä kulunut vuosi on
muokannut minua ihmisenä kaikkein eniten.
Oppia ikä kaikki.

Omalaatuinen huumorintajuni ei selkeästi ole
muuttunut mihinkään, mutta ymmärrän nyt myös
paremmin niitä, jotka eivät ymmärrä minua.
Minä nyt kuitenkin satun olemaan vähän "tommonen",
niin kuin tyttäreni asian kauniisti ilmaisi.
Hetken olin jo huolissani, että "tommonen" äiti ei olisi
mitenkään positiivinen tapaus muiden äitien joukossa.
Mutta kuinkas ollakaan.
Tyttäreni ystävät palaavat "tommosen" äidin pyörittämään huusholliin kerta toisensa jälkeen.
Lapsille maistuu aina "tommosen" äidin laittama ruoka,
ja joka kerta "tommosta" äitiä pyydetään imitoimaan
Putouksen sketsihahmoja.
"Tommonen" äiti on oikeastaan aika tyytyväinen tittelistään.

Mutta takaisin vuoden 2014 pakettiin.
Huomenna on jo uusi vuosi, uudet lupaukset.
Elämä jatkuu.
Mutta ei aina niin kuin toivoisi.
Jos tammikuussa on tullakseen tuskaa paatista, niin on
aivan sama mitä lupauksia olet uudenvuodenyönä tehnyt.
Elämän vaihtuvat tilanteet kun eivät kalenteria tunne.
Siksi iloisempi elämänasenne ympäri vuoden
auttaa asioissa huomattavasti paremmin.
Kokeile vaikka.

Kannustan silti tekemään lupauksia niitä janoaville.
Kunhan teet lupauksia vain itseäsi, ei muita varten.
Jos sattuu niin kehnosti että rikot lupauksesi,
älä soimaa itseäsi koko loppuvuotta.
Toisten salipirkkojen hanuri ei heilu hetkeäkään sen vuoksi,
että sinä päätitkin jättää jumpan väliin ja syödä
rasiallisen konvehteja.
Skarppaat sitten taas huomenna.
Tai kun siltä tuntuu.
Jos tuntuu.
What ever makes YOU happy.

Itse olen jo aikoja sitten luvannut vain yhden asian.
En sano enää koskaan "en koskaan".
Pääsee kuulkaa niin paljon helpommalla.
Näin on myös huomattavasti yksinkertaisempaa olla
armollisempi jopa itselleen.

Jospa annankin vuoden 2014 paketille mahdollisuuden.
En kääri sitä ylimääräiseen paperiin enkä nirhaa sitä
hengiltä tiukalla narulla.
Jätän paketin auki, mutta sijoitan sen mieleni sopukoihin.
Sieltä voin nostaa sen esiin ja muistella.
Aina kun siltä tuntuu.
Uskon tosissani, että niin tulee tapahtumaan useasti.

Tämän vuoden viimeisinä tunteina lupaan tehdä myös
yhden uuden lupauksen.
Lupaan olla aina ja ikuisesti "tommonen".

Onnekasta uutta vuotta kaikille!

Lisa-Marie
 

HYVIN SÄ VEDÄT

                               (kannustava kannanotto täältä)


Kesäkuusta saakka terassilla nököttänyt jukkapalmu
saattaa tosin olla eri mieltä.
Kovia kokenut kräki nostettiin kesän alussa ulos
elpymään ja keräämään voimia talvea varten.
Näin viiden kuukauden, muutaman tulvan, erittäin pitkän
kuivan kauden, ja parin pakkasyön jälkeen voin todeta
palmun kesäloman venähtäneen hiukan liian pitkäksi.
Seuraava pysäkki on auttamatta hautuumaalla.

Homma ei ole muutenkaan tainnut pysyä hanskassa ihan joka saralla.
Varsinkin viimeisen neljän viikon aikana on tullut vedettyä hieman alta lipan yhden jos toisenkin asian kanssa.

Mää itte- tyyppinä sitä sortuu usein uskomaan
omaan kaikkivoipaisuuteensa.
Katsokaas kun minä hoidan, pystyn ja kykenen.
Päässä soi mantra: ihmiselle ei anneta enempää kuin hän
jaksaa kantaa ja blaa blaa.
Siinä saattaa sitten pudota kovaa ja korkealta.
Joskus jopa loukkaa alas tullessaan.

Eihän sellaista ihmenaista (miehistä nyt puhumattakaan) olekaan, joka kykenee samanaikaisesti tekemään kymmentä eri asiaa.
Eikä ilmeisesti ole tarkoituskaan.

Niinpä päätin ottaa kisojen jälkeen iisimmin vähän joka osa-alueella.
Sellasta ommoo lommoo.
Pois liian tiukat aikataulut. Hieman vapaampaa syömistä, rauhallisempaa treeniä, ei turhaa stressaamista ja mitä näitä nyt on.
Ilmeisesti unohdin, että tällaisen ON/OFF-ihmisen ei kannata yrittää tehdä itsensä kanssa mitään kompromisseja.
Joko vedetään täysillä, tai sitten ollaan vetämättä.
Yhtään mitään.
Kultainen keskitie?
Koskaan kuullutkaan sellaisesta. 

Ei liene vaikea arvata miten siinä sitten kävi.
Sanotaanko nyt näin, että kunniamitalia tästä ajasta
on ainakaan turha odottaa.

Tämä neljän viikon "ota löysin rantein"-turneeni tuotti sen verran pitkän miinusmerkkisen saldon, että makselen nyt velkoja
yhä yltyvällä flunssalla.
Taudinkuvaan lisäisin myös lievän v***tuksen.
Ja lievä on siis lievä ilmaus.
Että sen verran kannattava keikka kaiken kaikkiaan. 
Offseason sai todellakin aivan uuden merkityksen.

Mutta onhan päivä vielä huomennakin.
Ja ensi maanantaina alkaa jälleen uusi viikko.
Silloin voin toivottavasti vaihtaa taas ON-asentoon.
Sitten jin ja jang olisi balanssissa, treenit kulkisi, ja kotona fengshui
tarkoittaisi muutakin kuin joka päivä yhtä suurta pyykkivuorta.
Vaikka säilyy se kodin tasapaino kai niinkin.

Niin, tasapainossa tai ei.
Tästä omasta, yli kolmekymmentä vuotta jatkuneesta
uhmaiästä on silti turha pyristellä eroon.
Enkä sitä toisaalta edes haluaisi.
Hyvää tulee ku itte tekee.

So don't worry, I still got this shit under control.


Lisa-Marie

MUTSIS ON

                                      


Tai oikeastaan mutsis SAA olla mitä vaan.
Juoppo, narkki, työtön,
lihava, sairas, skitso tai lesbo.
Asiaa vähän käännellään ja väännellään.
Ihmetellään, voivotellaan ja life goes on.

Mut entä jos sun mutsis onkin fitness.

Sun mutsis yrittää elää terveellisesti ja mahdollisimman pitkään.
Se treenaa ja syö hyvin.
Se jaksaa paremmin kotona, töissä ja no, koulussa ei
kieltämättä aina ihan jaksa.
Mutsis treenaa silloin kun lapset on puistossa, koulussa
tai hyvässä hoidossa.
Mut sekään ei oo oikeen hyvä, kun sillä ajalla vois
käydä vaikka pullakahvilla.

Sun mutsis syöttää lapsilleen ennemmin kanaa ja kasviksia,
kuin hampurilaisia ja suklaapirtelöitä.
Mutsis tykkää kyllä hampurilaisistakin.
Sellaisella se herkuttelee toisinaan.
Ja antaa myös lasten syödä niitä.
Mut eeeeiiii.
Muut luulee, että se syö hampparinkin ilman lisukkeita.
Eihän se muuten ole fitness.

Mutsias arvostellaan.
Valintojen takia, ulkomuodon takia, tapojen takia, luulojen takia.
Ja joskus ihan vaan siksi kun ei keksitä enää muutakaan sanottavaa. 

Mutsis näkee ihmisten pyörittelevän silmiään, kun laukusta
nousee esiin Tupperwarellinen salaattia.
Kukaan ei pyörittele silmiään, kun satakiloinen äiti
nostaa kassistaan suklaapatukan.
Mutku se äiti ei olekaan fitness.

Se äiti laittaa varmaan perheensä etusijalle elämässään.
Hoitaa pyykit, sotkut, siivot ja ruokapolitiikan.
Käy kaupassa ja tankkaa auton.
Pesee, puunaa ja muistaa helliä lähimmäisiään.
Leikkii, laulattaa ja naurattaa.
Herää aamulla pelaamaan "kiekkoa".
On tiukka, mutta rakastava.
Muistaa merkkipäivät ja väkertää itse joulukortit.
Sellanen se äiti varmaan on.
Mut ei sun mutsis voi olla, ku sil on kerta se fitness.

Sun mutsis pyörii alasti aina.
Tai vähintäänkin puolialasti.
Kotona, salilla ja kaupassa.
Sun mutsis tuijottaa jokaisesta peilistä peppuaan,
ja kilpailuissa se käy näyttämässä sitä kaikille muillekin.
Eihän siellä tehdä muuta kuin pyöritetään sitä.

Sun mutsis ei voi olla urheilija koska se ei juokse maratonia,
tai zumbaa itseään hengiltä.
Oikeaksi urheilijaksi voi silti kutsua formulakuskia,
joka ajaa autolla ympyrää.

Sun mutsis näyttää niin riutuneelta, kun se ei ole syönyt
taas koko perjantai-iltaa suklaata ja popcornia.
Sun mutsis ei vaan voi olla täysjärkinen.
Sun mutsis ku on niin fitness.

Tsemppiä kaikille fitnessmutseille ;) <3

-Do what you love, love what you do-

KUUMA, KOSTEA, HIKINEN

                 (Ai niinkö?! Epäilen. Kuva nyt kuitenkin täältä)

Tänä yönä toimii kikka joka ikinen.
Paitsi ei ehkä välttämättä toimi.

Nämä kesäyöt ne on unohtumattomia.
Tästä kesästä jää varmasti syvälle syöpynyt
muistijälki ryppyisistä lakanoista,
pörröisestä tukasta ja hikisestä kropasta.
Aivan.
Eikä kyse ole suinkaan SELLAISESTA actionista vällyjen välissä.

Muuta toimintaa sen sijaan tuntuu olevan joka yö.
Itse pääasia eli nukkuminen on jäänytkin sitten vähemmälle.

Lämpötila kodin sisällä on sitä luokkaa, että naurattaa jo ajatuskin siitä miten alkukesästä teki mieli lähteä lomalle etelään.
Jos tänä kesänä ei pysty nukkumaan kotona, niin miten sitä tulisi nukuttua turkkilaisen tähtitaivaan alla.
Ehkä sitten paremmin kun se olisi kuitenkin loma. 
Mutta nyt ei olla lomalla.
Eikä Turkissa.

Nyt ollaan melkein Suomen Turuus ja edellisyö sujui kutakuinkin näin...

Klo. 22.02 
Tekis mieli nukkua, mutta lapset ei taida olla samaa mieltä. Itseasiassa ne näyttää siltä kuin ne ei olis koskaan olleet noin pirteitä...

Klo. 22.19
Televisio. Joo, on se televisio. Ja sieltä tulee....

Klo. 22.21
Mitä tapahtui?! Nukahdinko?! 
Nukahdin.
Wau, kaksi minuuttia plakkarissa.

Klo. 22.32
Lapset sai vihdoin hampaat pestyä. Lakana ajaa patjan virkaa kun pojan huoneen lattialle tehdään siskonpeti.
Nyt lapset leikitään, että ollaan telttaretkellä ja äiti on tässä tälleen teidän välissä, jookos? 

Klo. 22.34
Oho, taas nukuttu kaksi minuuttia lisää varastoon.

Klo. 22.58
Lapset ja äiti aivan hiestä märkiä.
Tyttö on käynyt tällä välillä jo vessassa, juomassa ja uudestaan vessassa. Vaihtanut tyynyn paikan jalkopäähän ja kysynyt saisko sittenkin lukea vielä kirjaa.  
Poika antoi luovutusvoiton.

Klo. 23.13
Salikassi valmiiksi. Työvaatteet valmiiksi. Pesukoneen tyhjennys, kuivausrummun täyttö. Pesukoneen täyttö, pyykkien viikkaus. Tiskikoneen tyhjennys, tiskikoneen täyttö.

Klo. 00.05
Valot pois, silmät kiinni.

Klo. 00.06
Nnnnnnn......nnnnnnnn.....nnnnnn.....
Valot päälle. Hyttysen metsästys, tappo ja siunaustilaisuus.

Klo. 00.13
Valot pois, silmät kiinni.

Klo. 00.18
Hiki.

Klo. 00.33
Pimpelipom. Pesukoneen ohjelma valmis.

Klo. 00.43
Lapsi huutaa (rääkyy) unissaan äitiä.

Klo. 01.01
Vessahätä.

Klo. 01.04
Valot pois, silmät kiinni.

Klo. 01.28
Pling. Tekstiviesti.

Klo. 01.51
Pimpelipom. Kuivausrummun ohjelma valmis.

Klo. 02.11
Hiki.

Klo. 02.30
Vessahätä.

Klo. 02.33
Valot ja silmät...

Klo. 02.48
Ai niin! Piti merkata kalenteriin se yks juttu!

Klo. 02.57
Valot pois.
 
Klo. 03.08
Mitäköhän muuta mä olen unohtanut merkata kalenteriin...

Klo. 03.20
Silmät kiinni. 

Klo. 03.32
Pakko tarkistaa, että ulko-ovet on kiinni ja lapsilla kaikki hyvin.

Klo. 03.40
Valot jne...

Klo. 04.15
Hiki ja vessahätä, mutta nyt saa olla.

Klo. 05.00
PRRRRRRRRRRRRRRRR.
Herätys.
Voi perkele.


Lisa-Marie

LUKKO

On se ilmoja pidellyt...
Ja niin perkeleen hiljaista.

Joku on joskus sanonut, että on parempi olla hiljaa, jos ei
ole mitään järkevää sanottavaa.
Joku on hiljaa, vaikka olisi oikeasti sanottavaakin.
Järkevää tai ei.

Itselläni on ollut kirjoittamisen suhteen kuiva kausi.
Suutakin on kuivannut, mutta olen pyrkinyt
pysyttelemään erossa kostukkeista.
Koska en ole ihmisenä yleensäkään hiljaista sorttia,
niin vielä vähemmän pysyn hiljaa parin viinilasillisen jälkeen.
Blogitekstin tuottamiseen en silti aio uhrata hyvää viiniä.
Tai olutta.
Siideriä.
Kossukarpaloa..
No, periaatteessa mitä vain hyvää juomaa.
Tulos saattaisi olla samaa luokkaa kuin kännitekstarit.
"Jooo moi..ollan tälä baarissa. Pusipus. Rakasstan sua! 3< eiku <3." 
Ja neljä tuntia myöhemmin...
"Mikst vastaa? Haista paska. Mulla on psha olo
eikä yhtää taksirahaa."
Ymmärtänette pointin...

Lukko.
Se on syy tähän hiljaisuuteen.
Lontooksi puhuttaisiin writer's blockista,
mutta me ei olla Lontoossa.
Enkä mä ole kirjoittaja sanan varsinaisessa merkityksessä.
Siksi mulla on vain lukko.
Yleislukko.
Ja avainkin on hukassa.
Etsin sitä parhaillaan.

Vaikeneminen voi olla kultaa, mutta aina se ei ole hyväksi.
Meillä on vain niin monia syitä olla hiljaa.

Yksi on hiljaa ettei vain satuttaisi toista.
Toinen pysyy hiljaa siksi, että ei satuttaisi itseään.
Kolmas on hiljaa koska sillä on kurkunpääntulehdus.
Se haluaisi oikeasti sanoa jotain, mutta ei siltä tule ääntä. 

Itse en tiedä kauanko pysyn vaiti.
Lukko täytyy ainakin saada ensin auki.
Mielenkiinnolla odotan mikä avain sen aukaisee.


Siihen asti...
Shh....

SCHOOL'S OUT

                                       (leikkaa/liimaa täältä)


Jo joutui armas aika. Suvi tuli, oli ja meni.
Nyt sataa vettä ja tuulee.

Silloinkin tuuli ja satoi vettä, kun meikäläinen pääsi ylioppilaaksi.
Juhlat vietettiin, tottakai!
Äiti oli oikein ostanut huvikatoksen juhlia varten.
Kyl te nyt tiiätte.
Tää tämmönen "paviljonki", tai joku semmonen.
Tarkoitus oli saada juhlaväkeä vähän ulos talosta, tilaa kun ei ole koskaan sisällä liikaa.
Hyvä ideahan se oli äidiltä. Muistelen lämmöllä vieläkin.
Toteutus vaan oli...no, heikohko.

Niin kuin jo sanoin, oli synkkä ja myrskyinen yö.
Tai ainakin tuulinen ja sateinen päivä.
Siinä oli sellasta pientä stressiä ehkä ollut valmistumisen kanssa,
ja piti niitä juhliakin järjestellä ja...
En vaan kyllä ymmärrä vieläkään, että miksi ne laittoivat minut kokoamaan sitä katosta...
Tai olikohan se sitten kuitenkin (taas) niin,
että olin sitä mieltä, että "kyllähän minä sen nyt..."
Sitä on oikeastaan vaikea selittää, eikä kuviakaan ole näyttää.
Siihen tuli joku jännä tuulenpuuska sillä hetkellä ja mulla siinä hankalasti juhlamekko päällä, ja vaan kaks kättä!
Tilanne oli ohi muutamassa minuutissa.
Samoin kuin huvikatoksen elinkaari.
Äitini järkytys ei ole ohi ehkä vieläkään.
R.I.P huvikatos, sinut tullaan muistamaan ikuisesti.
Trust me.
Juhlat oli silti kivat.
Ja aurinkokin alkoi paistaa.

Opiskelu kannattaa aina(kin yleensä).
Kannustan siihen kyllä muita, vaikka itse olen opiskelijana tavattoman huono esimerkki.
Vaikka opiskelu ei aina ole maittanut, niin olen silti pärjännyt opinnoissa suhteellisen hyvin, ilman sen suurempia ponnisteluja. Hikipinkoa musta ei olisi koulun suhteen saanut koskaan,
eikä saa kyllä vieläkään.
Lukiossakin kulutin ehkä valtaosan ajasta...hmm...meditointiin.
Juu, sitä se oli!
Sitä piti monesti tehdä silmät kiinni.

Englannin tunnilla sattui kerran hauska tapaus.
Vieruskaveri oli juuri tönäissyt minut hereille horroksestani,
kun kuulin opettajan sanovan: "Well Lisa-Marie, do you know
the answer? Can you tell me the answer?"
No arvatkaa osasinko.
Eihän mulla ollut edes hajua millä tunnilla olin.
Opettaja jatkoi vielä kannustavasti: "Niin..toivottavasti sinä osaat enemmän kuin mitä minä luulen, että sinä osaat."
Eräs kaunis päivä lunastin sitten takaisin lehtorin luottamuksen.
Siihen riitti kirjaimet FBI.
Kukaan muu kun ei osannut kertoa mistä sanoista lyhenne tulee.
Olin aivan varma, että tunsin opettajan henkisen
taputuksen päälaellani...
- No niin, tuleehan sitä sieltä.
Terveisiä vaan opettajalle!
Lisa-Marie learned to speak English by herself at the age of eight. Just from watching tv.

Jälkiviisaus on paras viisaus.
Jos sitä siis harrastaa.
Silloinhan mielessä saattais pyöriä vaikka seuraavat asiat:
Olis ehkä kannattanut avata ylioppilaskirjoituksia varten
edes joku kirja...
Olis ehkä pitänyt kirjoittaa vastauksiin jotain muutakin kuin
omia mielipiteitään...
Olis ehkä kannattanut valita sellaisia kursseja mistä oikeasti tykkää...
Olis ehkä pitänyt olla menemättä koko lukioon...

Koulujen suhteen en ole itse kuitenkaan erehtynyt
sen suuremmin jälkiviisastelemaan.
Tehty mikä tehty.
Tai jätetty tekemättä.
Jos jostain olen oppini kunnolla saanut, niin ainakin elämästä.
Siitä olen hankkinut itselleni jo parikin korkeamman tason tutkintoa.
Ja voisinpa tällä oppimäärällä veikata, että lisää on tulossa.

Mutta se minusta ja oppivuosistani.
Nyt vietetään tämän kevään viimeisiä päiviä
ennen Suvivirttä (suvilaulua) ja Gaudeamus igituria.

Haluan toivottaa onnea kaikille uusille ylioppilaille,
ammatillisen tutkinnon suorittaneille, ysiluokkalaisille,
yläasteelle siirtyville (joiden en toivo lukevan tätä blogia..)
ja kaikille kouluvuotensa päättäville oppilaille!

Muistakaa, että koskaan ei ole liian myöhäistä opiskella.
Paitsi ehkä ihan pikkasen silloin kun deadline on jo mennyt.

Jo joutui armas aika. Och samma på svenska.


Lisa-Marie

TULE KANSSANI KYLPYYN

                                              (kuva täältä)

Tahdon samaan ammeeseen.
Sinun, ja parin sadan muun tyypin kanssa.
Mikko Alatalo lauloi joskus sinisissä silmälaseissaan, että
"minen mee uimaan, minen mee uimaan, kalat on vetteen pissanneet."
Kylpylässä siitä puolesta pitää huolen lapset.
Ja joskus jopa aikuiset.

Käytiin silti vähän pulikoimassa.
Vietettiin niinku äitienpäivää etukäteen.
Tosi ihanan rentouttava, ylellinen kylpyläloma.
Haha.
Ei.

Tyttäremme mielestä äiti ei ylipäänsä pidä uimisesta,
joten äiti olis saanut jäädä kotiin.
Mutku pidänpäs!
Mulla nyt vain sattuu olemaan uinnin kanssa
joitain selvittämättömiä erimielisyyksiä...

Esimerkiksi pienenä olin niin laiha, että värjötin aina huulet sinisenä pyyheliinan alla, ennen kuin olin edes kastautunut veteen.
Ei siinä paljon uimisesta nauti kun leukaluut hakkaa yhteen ja tärinä on katujyrän luokkaa.  
Kylpylöiden kylmäaltaan kierrän nykyään kaukaa.
Lapsena se kuului rutiineihin (mikä on sinänsä kyllä outu juttu, koska en tosiaan pidä kylmästä); pulahdin siihen aina ennen
saunaan menoa.
Kunnes sitten yhden kerran nousin silmät sikkurassa
vauhdilla altaasta, ja löin alahuuleni täysillä altaan rappuihin.
Tuloksena turbohuuli ja suu täynnä verta.
Ei siis kylmäaltaita enää mulle.
Ensimmäinen yhteinen lomareissu mieheni kanssa sai sekin plakkariinsa epämiellyttävän uintikokemuksen.
Jäin rannalla jalastani kiinni isojen kivien väliin, ja samalla nousi tietenkin aallokko joka pyyhkäisi meikäläisen yli.
Siellä kun hetken aikaa pyöri hiekan ja suolaveden seassa
(jalka edelleen kiinni kivien välissä), niin ehti jo miettiä,
että pitikö se nyt tämäkin kokea...
Piti vissiin.
Samoin kuin sitä seurannut tapahtuma
(joskin nykyään hieman jo naurettava),
joka sisälsi navan tasolle tippuneen bikinien yläosan...
Eipä siitä sitten sen enempää.

No mutta, takaisin kylpylään!
Loma lähtee tietysti aina käyntiin pitsalla.
Täytyyhän sitä nyt lomalla syödä hyvin.
Tai no, syödä ainakin rasvaa.
Ja yksi kuiva siideri.
Tasoittaa nääs.
Sen jälkeen onkin hyvä idea mennä uimaan!

Toiset lähtee kylpylöihin rentoutumaan, loikoilemaan
ja olemaan sillai rauhassa.
Sitten tullaan me.
ÄLÄ JUOKSE! Iso allas, pieni allas, liukumäki, sauna,
ÄLÄ JUOKSE!, poreallas, iso allas, aaltokone, kahluuallas,
ÄLÄ JUOKSE!, ulkoallas, villivirta, iso allas, pieni allas, uimarengas, liukumäki, iso allas...
Ketä rentoutui ja ketä ei.

+37° luki kuuma-altaan kyljessä ja poreet paukkoi niin lujaa
altaan kylkiin, että heikompaa olis hirvittänyt.
Sisäinen uhoojahuutelija mölisi päässä, että eihän tuo nyt ole lämpötila eikä mikään!
Paitsi että oli se.
Vähän turhan lämmin meinaan. 
Siinä kun istui hetken aikaa niin tuntui kuin bikinit ois sulaneet
pois päältä ja kieli oli kuiva kuin beduiinin sandaali.
Rasvaisen pitsan aiheuttama närästys ja morkkis ei pahemmin
lisännyt nautintoa, ja ehdinpä siinä jopa hädissäni pohtia,
että montakohan kaloria kuuma-altaassa istuminen mahtaa kuluttaa.
Sitten vilkaisin sivulleni.
Siellä iso tatuoitu kaveri istui 15 cm syvässä lasten
kahluualtaassa, ja leikki hiekkaämpäreillä ja lapioilla.
Ai mut se olikin mun mies.
Loman parasta antia!

Kiukuttelu, uhkailu, lahjonta ja kiristys.
Räntäsade, migreeni, huuto ja mellominen.
Huikeeta.
Melkein kuin olis ollut kotona, mutta kukkaro näytti
himpun verran tyhjemmältä.
Mutta mepä oltiinkin kylpylälomalla!
Ei me rentoutumaan päästy, mutta meillä oli
loppujen lopuksi hauskaa.
Saatan jopa lähteä uudemman kerran.
Sitten joskus.
Kunhan meidän isi on ensin sitä mieltä, että meitä
kehtaa taas viedä jonnekin.

Ja ei.
Ei se kuuma-altaassa istuminen varsinaisesti kaloreita kuluta.
Olkaa ennemmin syömättä sitä pitsaa.


Lisa-Marie

#ARKI #HAASTE #ARKIHAASTE

Ja foto ois kiva ylläri.

Yksi päivä, kolme päivää, eri kuvat joka päivä.
Haasta kaveri, kissa ja koira, kumminkaima tai vaikka viisi.
Blaah.

Ja mitä me tehdään..? No kaikki tuo ja vähän enemmän.
Ja miksi?
No siksi kun meissä kaikissa asuu pieni lehmä.
Ei kun siis itsensäpaljastaja. Ja stalkkeri.
Tsop tsop, ei kannata siellä nyt yhtään yrittää esittää kainoavienoa.
Se on juuri näin.
Sanokaa mun sanoneen. 

Arki on juhlaa.
Mietin vain miltä osin tämä vanha sanonta pitää paikkansa... 
Onko se juhla juuri silloin kun vaihdan päivän aikana neljättä kertaa alle 2-vuotiaan p**kavaippaa.
Vai kenties siinä hetkessä kun pesukoneen avattuani huomaa, että miehen farkkujen taskussa on ollut pari nenäliinaa.
Tai ehkäpä silloin kun ihan oikeasti haluaisin imuroida eteisestä kilon hiekkaa, mutta imuroinkin keskuspölynimurin uumeniin sukan, joka tukkii koko imurin.
Mut hei, ei tartte imuroida enää ollenkaan.
Hiekkaa on tällä hetkellä eteisessä enemmän kuin kilo.
Siinä sitä juhlaa onkin kerrakseen.

Totuuden nimissä on silti sanottava, että kaiken arkisen aherruksen keskellä voi oikeasti pienikin asia tuntua juhlalta.
Kauniit sanat lapseltasi: "Äiti, sä olet kyllä kaikista kaunein äiti vaikka sun naama onkin täynnä näppylöitä."
Ah, sydän oikein pakahtuu...
Kauniit sanat mieheltäsi: "On sulle nyt vähän tullut lisää painoa. Mutta siis mua se ei haittaa."
Hmm...minulla sentään on sydän, mutta onko tuolla miehellä...
Kauniit sanat äidiltäsi: "Miten voi olla, että olet jättänyt noinkin tärkeän asian viime tippaan?! Etkö sinä nyt ole osannut ajatella kalenterin ja kellon ja auringon ja tuulten mukaan mitä pitää milloinkin...ja sitten vielä...ja kun minä olin sinun ikäisesi niin...et sinä kyllä tässä asiassa ole minuun tullut, mutta isäsi..."
Tosiaan, välillä tuntuu olenko tullut äitiini lainkaan...

No ei kai. Vaikka edelliset otot ovatkin suoraan omasta elämästäni, niin jälkikäteen ajateltuna nekin hetket ovat aika juhlallisia.
Ja syy on se, että niille asioille voi nauraa!
Olen oikeasti sitä mieltä, että nauru pidentää ikää.
Maailmassa ei ole mitään parempaa (ahaa, siellä joku jo ajatteli kaksimielisesti) kuin nauraa kippurassa niin, että mahaan sattuu ja silmistä valuu vesi.
Rentouttavaa, vapauttavaa, iloa ja onnea.
Arjessa ja juhlassa.

Kaikille arki ja sen haasteet ovat erilaisia.
Toiselle meistä haasteellisinta on nousta aamulla ylös sängystä menettämättä puolia voimistaan.  
Toisen suurin haaste on saada opetettua lapselleen, mikä on maailmassa oikein ja väärin.
Yksi murtuu liian haasteellisuuden edessä, toinen saa haasteista vain lisäpontta arkeensa.

Mutta vaikka minä olen tämmönen ja sinä olet tommonen, niin annetaan toistemme olla semmosia kuin olemme.
Tarjotaan arjen haasteissa apua, jos toinen sitä tarvitsee.
Muistetaan myös pyytää apua, jos selkäreppu alkaa painaa liikaa.
Hymyillään kun tavataan, nauretaan kun naurattaa.
Vastataan kun joku kysyy ja pahitteeksi ei olisi joskus olla aidosti kiinnostunut siitä, mitä toiselle kuuluu.
Siinä on Teille kaikille todellinen #ARKIHAASTE.

Joskus eniten vituttaa kaikki,
mutta onneksi asioilla on tapana järjestyä.
Se o vissi se.
Ja kuvassa on paistamani arkinen patonki.
Oli liian haasteellinen minulle.



Lisa-Marie

VAIMO, VAIMOMPI, VAIMOIN

Vaimo  
(Homo sapiens mulier), eli aviovaimo, on papin tai tuomarin toimesta puolisonsa, aviomiehen kanssa, molempien osapuolien yhteisestä tahdosta avioliittoon liitetty naaraspuolinen nykyihminen. Toisinsanoen vaimo on tyttöystävä josta eroaminen vaatii 6 kuukauden harkinta-ajan. Vaimo on myös monen naimaikäisen naisen tavoittelema arvonimi.
(määritelmä suoraan täältä )

Oh dear mother of Jesus....
Tai Jeesuksen vaimo. Oli hänellä sitten sellainen tai ei.

Meinasitteko tosiaan, että jättäisin tämän aihealueen käsittelemättä?
Turha luulo.
On meinaan pari juttua sanottavana.
Ihan vaan pari.

Vaimona on tosi kiva olla. Suurimman osan ajasta.

Totuushan on se, että olit sitten sinkkukinkku, eronnutkarannut, nunna, konna tai jokahöylän janna, niin välillä vaan
toisen pärstä ärsyttää.
Avioliiton auvoisessa satamassa siitä pärstästä vain pääsee
hankalammin eroon.
Ei ole yhtään ylimainostettua puhua "omasta ajasta".
Avioliitossa se vaan monesti tarkoittaa "miehen omaa aikaa".
Ja vaimo vikisee.
Tai sitten ei vaan jaksa.

"Kun miehet puhuvat, vaimot vaikenevat"

-Yleinen harhaluulo

Vaimon tehtävä on laittaa kapuloita rattaisiin kun mies on lähdössä poikien saunailtaan.
Jos olet vaimompi, tajuat olla valittamatta jokaisesta
poikien saunaillasta.
Vaimoin ei edes tajua, että mies lähti poikien saunailtaan,
vaan silittää tyytyväisenä äijän sukkia ja leipoo pullaa.

Mä olen ihan vaan vaimo.
Muistan tasan tarkkaan vingahtaa joka kerta jos siihen on aihetta.
Ja välillä vingun vaikkei aihetta juuri olisikaan.
Takuuvarmasti en vaikene koskaan kun mieheni puhuu.
Ehtaa vaimoainesta siis.
Olen joskus niin überrasittava, että jopa itseäni ahdistaa.
Sitten muistan, että avioliittoonkin tarvitaan kaksi.
Polygamiassa useampi.
Huh huh, yhdessäkin puolisossa on joskus liikaa.

Olen silti kuullut olevani tosi hyvä vaimo.
Jopa aviomieheni mielestä.
Tieteellistä tutkimusta asiasta ei tosin ole tehty.
Arvio perustuu vain ja ainoastaan huhuihin ja omakohtaisiin kokemuksiin.

Oleville ja tuleville vaimoille toivotan onnea ja menestystä!
Muistakaa vinkua ja vikistä, mutta tehkää se vasta laitettuanne aamupalaleivät valmiiksi.
Hyökkäys ei aina ole paras puolustus, mutta ymmärrän toki,
jos ette kehtaa suoraan myöntää paljonko rahaa
kului kenkäkauppaan.
Tehkää silloinkin aamupalaleivät ensin valmiiksi.
Ja viimeisimpänä muttei vähäisimpänä: ei ne asiat yleensä
miksikään muutu, vaikka vihkivalat olisikin vannottu.
Mutta se ei pelaa joka pelkää.
Jos et siis vielä ole vaimo ja harkitset asiaa...

Ei muuta kuin silmät kiinni ja kassalle.
Kerran se vain kirpaisee.


Lisa-Marie

 

MUST ON TULLU (URHEILU)HULLU

"Kun sä lähdet hyppyyn, sä olet ihan yksin. Sä joudut siinä hyppyrinnokalla tekemään yksinäsi ihan omat ratkaisut. Sä oot siellä ylhäällä ihan up yours." (Matti Nykänen)

Meikäläinen on urheillut aina. Tai äiti-lapsijumppaa 4-vuotiaana ei ehkä lasketa urheiluksi...
Meidän jumpassa äiti oli raparperi ja minä sammakko.
Äidin kasvimaalla, raparperin alla, sammakolla koti oli kultainen.
Se esitettiin kevätnäytöksessä.
Äiti teki mulle saparonauhat vihreästä resorikankaasta. Joitain vuosia myöhemmin vihreä resori oli edustamani luisteluseuran takissa. Tanssikilpailuissa me esitettiin kerran ufoja. Puku oli vihreä.
Mä en enää hirveesti pidä vihreästä.
Mutta olishan sen voinut arvata.
Kuka nyt haluaa aloittaa "urheilu-uransa" esittämällä sammakkoa?! Traumaattista.

Hiihto oli hauskaa. Monta kertaa sivakoin räkä poskella karkuun muita kilpailijoita. Kerran tuli niin kova kiire, että pissasin housuuni. Tarkalleen ottaen toppapukuuni.
Mutta mitä voi oikeastaan odottaa kilpailuhenkiseltä 5-vuotiaalta...First things first, you know...
Itse hiihtoa hauskempaa taisi olla kuitenkin se, kun kisojen jälkeen sai hiihtomajalla kuumaa mehua. Sillä sai poltettua kielen joka kerta. Mehun kanssa sai vielä kuivia vohveleita.
Mutta se oli sitä aikaa kun Marie-keksi oli parasta mitä lapsi tiesi.
Vohveli oli jo luksusta.

Kuuluin myös salilapsiin. Ehei, en tarkoita sylilasta, vaan SALIlasta.
Salilapsi on ihmisaikuisen jälkeläinen, jota kiikutetaan päivittäin mukana salille kun vanhemmat (tai toinen) treenaa. 
Yritin kasvaa siis täyspäiseksi aikuiseksi, vaikka lähestulkoon vietin koko lapsuuteni haistellen hikeä, paskaa ja linimenttiä.
Mankkua suuhun (on kokeiltu..) ja vielä viisi toistoa. Toimii. 
Iltapalaksi syötiin kananmunia ja Jenkeistä tuotua proteiinivalmistetta, joka luultavammin oli suurimmaksi osaksi pelkkää sokeria. 
Niin hauskaa kuin kaikki olikin, vannoin itselleni etten tule koskaan itse koskemaan puntteihin, tankoihin tai taljoihin.
Just niin.
Vannomatta paras.

Tässä sitä ollaan. Vuosi 2014.
Ehkä sain silloin lapsena kuitenkin jostain painosta päähäni tai putosin liian rajusti juoksumatolta...
Treenivuosia on nyt jo takana niin monta, että en kuolemaksenikaan muista milloin aloitin. Joka tapauksessa se oli viime vuosituhannella. Hurraa. 
Kaikki ne muut urheilulajit (ja niitä riitti) piti kokeilla ennen kuin se itsestäänselvyys löytyi.
Meinaan se sali.
Hiki, paska ja linimentti. Mankkua suuhun ja vielä viisi toistoa.
Ei se kyllä oikeesti aina toimi.

Kilpailuhenkisestä 5-vuotiaasta kasvoi auttamatta kilpailuhenkinen nuori ja siitä nuori aikuinen.
Nuori aikuinen tajusi yhtenä päivänä mikä on hänen lajinsa. Fitness!
Se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta, oli kuin rukouksiin olisi vastattu.
Tarvittiin siihen kyllä yksi amerikkalainen kehonrakennuslehti ja työkavereiden mielestä täytettä tisseihin lahden takaa.
Tissit jäi hakematta.
Homma käyntiin, tavoitteet korkealle ja tulta päin!

Siinä kävi sitten lopulta hyvin. Ja toisaalta ei käynyt.
Se oli just mun juttu, saletisti natsas. Jos sitä fiilistä ei joku tajua, niin sitä on vaikea selittää.
Mutta jos tunnet olevasi jossain paikassa onnellisen iloinen, niin sen on oltava sulle hyväksi.
Kunnes loukkaannut.
Siihen se sitten loppui. Mun fitnesstarina.
Tai niinhän mä luulin.

Sisulla, ilolla, raivolla ja rakkaudella.
Niistä ammentamalla saa potkaistua monta
"emmää ehkä pysty"- fiilistä mäkeen.
Voi kulua vuosi ja toinen, mutta pinnan alla kytee tunne.
Tunne siitä, että jospa sitä kerran vielä.
Mutta jossain vaiheessa loppui jossittelu. Ei enää entä jos, mitä jos, sitten jos...
Jossittelu on perseestä. Onneksi lopetin sen ajoissa.
Muuten en olisi just nyt tässä.

Tänään mä lähden nyt tähän omaan hyppyyni. Vaikka mulla on tukijoukot kunnossa ja kisoissa lavan takana kauhea lauma akkoja kaakattamassa, niin yksin mä tämän teen.
Verhon takana mä joudun tekemään ihan yksinäni omat ratkaisuni. Että menenkö lavalle vai lähdenkö sittenkin karkuun. Aivan takuuvarmasti mä olen siellä ihan up yours. 
Vaikka hyppy ei ole mulle ensimmäinen, niin koskaan ei voi tietää mitä montussa tulee vastaan. Ei auta kuin ottaa se riski.
Siispä korkkarit etukenoon ja hymy korviin.
V-tyylillä mennään.
Se on kuulemma toimivin.


Lisa-Marie

MAAILMAN PARAS ÄITI

En se minä ainakaan ole. Kun ei pysty niin ei pysty.
Ei sellaista voi oikeasti olla kuin mukeissa.
"MAAILMAN PARAS ÄITI", 4.95€! Halpa on.
Äitienpäivän jälkeen vielä halvempi.

Mutta maailman paras työ on olla äiti. Ja paskin. Siis työ. Ja välillä on sellainen olo, että on myös paskin äiti.
Kun äiti ei vaan osaa/ jaksa/ viitsi/ ehdi/ kykene tai tajua ommella. Tai askarrella. Säveltää, sanoittaa, lukea, pelata ja paijata silloin kuin pitäisi.
Äidin työtä tehdään 24/7, ilman vuosilomia. Vastuu on järjetön. Siis jär-je-tön. Työt kasaantuu pinoihin, koreihin ja kaappeihin ja palkka...anteeks mikä?...on siis olematon.

Joskus tekisi mieli vaan mätkähtää lattialle mahalleen ja leikkiä kuollutta. Olla niin kuin ei oliskaan. Jos olis ihan hiljaa niin luuliskohan ne, että äiti ei ole kotona.
-Äiti? Äitiiiii? Äitiäitiäitiäitiii?
Mutta äiti ei vastaiskaan ollenkaan. Tai sitten äiti sanois: "Tavoittelemanne henkilö ei ole juuri nyt tavattavissa. Yritä myöhemmin uudelleen". TUUT TUUT TUUT.
Mene ja tiedä. Saattaisi jopa mennä meillä läpi.

"Kun sinulla on 2-vuotias lapsi, niin se on vähän sama asia kuin sinulla olisi tehosekoitin ilman kantta". Älä?
En edes aloita tästä aiheesta...

Jos äitiyden ydintä pitäisi kuvata yhdellä sanalla, niin sanoisin sormikas. Semmosen ihan pikkulapsen sormikkaan. Just sellasen, jota naisihmiset hypistelee Henkkamaukassa ja sanoo: "Aaaaaw, siis niiiiiin söpö".
Se on just se sormikas jonka kanssa mä en ole kaveri. Stressi alkaa jo kihelmöidä kropassa kun miettii miten sen sormikkaan saa lapsen käteen. Siinä on paikka viidelle sormelle ja perinteisesti lapsella on kädessään viisi sormea. Sikäli siis olis loogista, että jokaiselle sormelle löytyy paikka. Tai että jokaiselle paikalle on tarkoitettu yksi sormi. Mutku ei se mee niin!
Neljä sormea löytää yleensä tiensä omille paikoilleen.
Paino sanalla YLEENSÄ. Mutta se yks sormi, se peukalo... Mihin se aina häviää??? Mitä muuta tärkeetä sillä voi just silloin olla meneillään. Ei mitään. Mutta silti se ei löydä sitä paikkaansa.
Se kiemurtelee etusormen kanssa samaan paikkaan, pyrkii kokonaan ulos sormikkaasta, kutittelee kämmentä. Se ei vaan tajua. Että sitä ihmisen (äidin) täytyy tosiaan tällaisestakin asiasta taistella.
Ja äidin stressi nousee...Mä en osta ikinä enää sormikkaita! Kuka urpo nämäkin on suunnitellut?! Miten sä nyt et voi saada sitä peukaloa sinne? Missä ne lapaset on? (ai mut niissäkin on se paikka peukalolle).
Kunnes kas, siellä lepää! Onni ja autuus, sormikas sormessa. Lapsi on ihana, päivä on ihana, elämä on ihanaa. Ja sitten kumpparit jalkaan.
Tajusko kukaan?
Ehkä äidit tajus.

Lisa-Marie

NAINEN

Sain konkreettisen ensikosketuksen naisena oloon ala-asteen toisella luokalla.
Siihen saakka olin ollut vain tyttö. Olisinpa vain ollut sitä sinäkin aamuna.
Ilmeisesti olin kasvanut yön aikana naiseksi niin henkisesti kuin fyysisestikin. Tai ainakin kuvittelin niin.
Hommahan meni kutakuinkin näin: älynväläys-->äidin rintaliivit--> kouluun--> "heiii, kattokaa mitä mulla on!"-->mitähän se äiti nyt tähänkin...--> reppuun piiloon--> kotiin--> minä mitään tehnyt ole-ilme--> "mitäs helevettiä täällä repussa on???"-->minä mitään tehnyt ole-ilme--> puhuttelu.
Seuraavana aamuna löysin äidin sähkönsinisen ripsarin. Semmosta.

Niin se naisen elämä pyörii kutakuinkin niiden ympärillä. Siis tissien.
Ensin niitä näkee muilla, sitten sellaiset tahtoisi omaksi. Salaa täytyy olla vähän kade kavereille jotka saa ne ensin. Sitten säkin saat ne ja niitä täytyykin vähän hävetä. Sen jälkeen ei tunnu löytyvän tarpeeksi avonaista paitaa, että ihan varmasti koko kylä näkis ne. (Vitsit kun oot tyytyväinen, että et jäänytkään laudaksi). Sitten tulee kisadieetti ja toinen. Sitten lapsi. Ja toinen. Taas täytyy olla vähän kade kavereille... Yhtenä päivänä huomaat, että olet vähän niin kuin lähtöruudussa; niitä näkee muilla ja sellaiset tahtoisi omaksi.
Ei oo hei helppoo olla nainen. Ei ole.

Sitä voi joskus myös hukata oman naisensa. Itseasiassa miehillekin voi käydä niin. Niiden nainen muuttuu, etääntyy, löytää baarista Jarin, lähtee karkuun, poistaa Facebook-tilinsä, muuttaa nimensä ja noin. Hukassa!
Mutta kun nainen hukkaa oman naisensa niin kusessa ollaan. Jäljelle jää vain tyhjä katse (muillakin kuin blondeilla) ja ulkokuori, jota muut kutsuvat naiseksi, mutta sisus on jossain ihan muualla.
Sopivia oman naisen piilopaikkoja on muun muassa lasten lelukori, uuni, tiskiallas, pyykkikori, työtaakka, velkataakka ja toinen nainen. Niihin piiloihin voi helposti kadottaa oman naisensa, jos ei muista pitää siitä kiinni. Mutta etsivä onneksi löytää. Ainakin yleensä. Halutessaan myös baariJarin. Ja oman naisensa.

Itselläni oli jossain vaiheessa oma nainen hukassa. Täysin pihalla. Olin kuin käkikello, mutta ilman käkeä ja toisinaan kuului vain KUKKUU.
Onneksi löysin sen hupakon haahuilemasta. Se oli jo hautautuneena jonnekin lelukorin uumeniin. Se pyöri pyykkikorissa likaisten kalsarien joukossa ja tuijotti toisinaan puurokattilan pohjasta, mutta ei saanut millään katsekontaktia minuun.
Onneksi se uskalsi korottaa äänensä ja klik! Mahtava jälleennäkeminen. Ilo oli ylimmillään kuin ilmaisen viinan bileissä. Noin niin kuin vertauskuvallisesti.
Tajusin taas mikä minut määrittelee. Ei lapset, mies, työ eikä ympäristön oletukset ja vaatimukset.
Minä määrittelen itse itseni, olen mitä haluan olla. Ensisijaisesti olen nainen.
Kiitos oma naiseni, että tulit taas esiin. Yhdessä me ollaan vaan ihan helvetin hyvä paketti!

   (Henkka Sahlström Photography http://hjs.pictures.fi/kuvat/)

Lisa-Marie

RYYNI

Siinä minä olen. Ei, ei tuo pullisteleva pikkupoika. Hän on rakas veljeni.
Minä olen juuri siinä, isäni sylissä.
Olen autuaan tietämätön tämän, tai paremminkin silloisen maailman menosta. Hyvä niin.

Ryyni. Sillä nimellä minua kutsuttiin elämäni ensimmäiset kuukaudet. Kun olin syntynyt, isäni saapui synnärille katsomaan äitiäni ja minua. Hän odotti näkevänsä pojan, mutta kuinkas ollakaan...sieltä tulikin tällainen tyttölapsi, pieni kuin ryyni. Että näin.
Kun joskus eskari-ikäisenä sain ensimmäisen kerran kuulla nimityksestä, sain pienimuotoisen itkukohtauksen. Eikö mitään parempaa nimeä voitu keksiä?!
Minulle tuli nimestä mieleen vain ryynimakkara ja asian teki vielä pahemmaksi se, että olin kerran sattunut löytämään ryynimakkarastani ison palan rautalankaa. Itse en syönyt ryynäriä enää sen jälkeen ja taisi olla niin, että koko perhe pitäytyi samassa päätöksessä. Mutta se oli silloin se.

Muutama viikko perheemme "Kodak momentin" jälkeen sain ihan oikeankin nimen, Lisa-Marie.
Kun kouluikäisenä katselin ympärilläni juoksentelevia Sareja, Minnoja ja Tanjoja, sain suuruusluokaltaan hieman kookkaamman itkukohtauksen. Miksei minusta voinut tulla Heidi, Heli, Minna tai Jonna?! Ihan mikä vaan kaunisniminen! Mutta että oikeen L-I-S-A-M-A-R-I-E!
Selityksiä isältäni löytyi vain yksi. Elvis. Go figure...

Kelataan ihan pikkuisen taaksepäin ja kerrotaan faktat... Sinä päivänä kun synnyin jäi Suomen silloinen presidentti Urho Kalevi Kekkonen kuukauden pituiselle sairauslomalle. Pitkittyneestä sairauslomasta tulikin sitten lopulta ero presidentin virasta. Minun syntymälläni ei tiettävästi ollut mitään osuutta asioiden kulkuun.
Pikakelaus eteenpäin ja päivälleen kaksikymmentä vuotta syntymäni jälkeen kuului suru-uutisia Yhdysvalloista. WTC.
Katastrofin päivä ja minä kun olin ajatellut juhlistaa syntymäpäivääni!

Tasan kymmenen vuotta WTC:n jälkeen leivoin omiin 30-vuotisjuhliini syntymäpäiväkakkua. V***iksi meni, mutta sen suurempaa katastrofia siitä ei syntynyt. Odotan saavani jotain hyvitystä seuraavalle vuosikymmenelle...

Ei nimi miestä pahenna eikä onneksi naistakaan. Vuosien saatossa olen kasvanut kiinni nimeeni. Se on kaunis enkä vaihtaisi sitä mistään hinnasta. Tai no, en ole silleen NIIN niuho...
Vuosien kuluessa myös isäni ja veljeni hauikset kasvoivat. Niin kasvoivat omanikin.
Muuten olen vieläkin aika ryyni, mutta minulla on suuri sydän ja onnekseni myös jumalattoman suuri tahto.

Omasta tahdostani päätin myös aloittaa vihdoin kirjoittamisen. Luet sinä sitä tai et :)
Jos olet valmis näkemään elämää välillä nurinkurisesti ja ironisesti, olet tervetullut mukaan!


Lisa-Marie