IHAN SOIVA PELI

Tartu tiukasti hanuriin ja...
En kyllä yleensä tartu itseäni hanurista.
Enkä oikeastaan käy kiinni muidenkaan soittopeleihin,
paria poikkeustapausta lukuunottamatta.
Mutta yhteen asiaan on nyt pakko tarttua kuin hanuriin konsanaan.
Tässäkin kun tavallaan on kyse myös gluteus maximuksesta...

Edelleen yllätyn suuresti kun joku jaksaa taivastella treeni-intoani.
Milloin se on älytöntä, tarpeetonta, itsekästä, sairasta,
liikaa aikaa vievää, liikaa rahaa vievää ja niin edelleen.
En aio vetää tähän kateus-korttia, sillä en voi kuvitella,
että joku ihan oikeasti jaksaisi käyttää energiaansa
olemalla kateellinen jollekin toiselle.
Ja ihan rehellisyyden nimissä, ei minun elämässäni
mitään kadehdittavaa olisikaan.
Uskon, että näissä tapauksissa kyse on "vain" ihmisten
omasta mielipahasta, saamattomuudesta tai tietämättömyydestä.
Tai sitten toisilla on vain tuhottomasti
liikaa aikaa miettiä muiden tekemisiä.
Mene ja tiedä.

Jätän tässä nyt urheiluminäni taka-alalle ja suljen
tekstistäni pois kilpaurheilun.
Se maailma on vain jäävuoren huippu ja sitä kohti kaikkien
ei todellakaan kuulu edes tavoitella.

Minä treenaan ja pidän huolta kunnostani ensisijaisesti siksi,
että haluan ja pystyn siihen.
Minulla on toimiva keho ja tahdon sen pysyvän mahdollisimman toimintakykyisenä vielä vuosikymmeniä.
En pelkästään itseni, vaan myös perheeni vuoksi.
Arvostan sitä tosiasiaa, että saan herätä päiviini terveenä
-ainakin yleensä- ja tiedostan erittäin hyvin sen,
että kaikkien kohdalla näin ei ole.
Kunnioitan itseäni ja jos fyysinen hyvinvointi saa
minut onnellisemmaksi, niin pidän
takuuvarmasti myös siitä puolesta huolen.
Ainakin niin kauan kuin se minusta itsestäni
ja omasta kyvykkyydestäni on kiinni.

Fyysisen kehon lisäksi myös
henkinen puoleni huutaa aktiivista liikuntaa.
Suoraan sanottuna olen paljon mukavampi äiti, puoliso,
tytär ja ystävä kun saan päästellä höyryjä
(ja mielellään muutaman hikikarpalon) treenin parissa.
En kuitenkaan karju salilla perkeleitä, tunge vastaantulijoiden suuhun mankkua tai heittele suurieleisesti käsipainoja telineisiin.
Haluan ennemminkin rauhaa.
Painan napit korville ja uppoudun hetkeksi omaan maailmaani.
Henkireikä kuulostaa kliseeltä, mutta juuri sitä treeni minulle on.

Ei ole tuulesta temmattua höpinää puhua mielihyvästä, jota ainakin itse saan treenaamisen kautta.
En muista kertaa, jolloin en olisi lähtenyt salilta tyytyväisempänä kuin olen sinne mennyt.  
Hyvin harvat kerrat saavat euforiseen tilaan,
mutta ei niin ole tarkoitettukaan.
Kaikki huumaava on jossain vaiheessa tuhoisaa.
Tavalla tai toisella.

Treenaamisestani ei myöskään kärsi kukaan, uskokaa tai älkää.
Ei edes tällä hetkellä, vaikka vartaloni on kokenut viimeisten kuukausien aikana olomuodon muutoksen.
Kolmatta kertaa olen saanut kasattua vatsani kohdalle rantapallon,
ja olen siitä äärimmäisen kiitollinen.
Kyllä.
Olen raskaana.
Olen siis ollut jo pidemmän aikaa ja keskivartalopainotteinen urakka alkaa olla viimeistelyjä vaille valmis.

Treeniä en kuitenkaan ole jättänyt tässäkään "tilassa".
En, vaikka monella tuntuukin olevan eriävä mielipiteensä asiasta.
Eihän tässä nyt hyvänen aika olekaan tarkoitus
vahdata rasvaprosenttia tai maksimoida lihaskasvua.
Tärkeintä on voida hyvin!
Uskallan väittää, että silloin myös tuleva pienokainen voi paremmin.
Ulkonäkö on sivuseikka, mutta en silti naisena pane pahakseni,
jos liikunnan ansiosta näytän terveemmältä, ja pakaran suunta on ennemmin kohti kainalokuoppaa kuin polvitaivetta.
Vaikka mistä minä mitään tiedän,
tämähän on minulle vasta kolmas kerta...

Raskausajasta tulisi nauttia, niin kuin elämästä yleensäkin.
Itse saan suurempaa nautintoa molemmista silloin,
kun voin tehdä sitä mistä oikeasti pidän.
Minulle yksi näistä asioista on treenaaminen, ja jatkan sitä vaikka en enää koskaan kilpailisi missään urheilulajissa.
Kaiken teen kuitenkin rantapallossani kasvavan asukin,
sekä kahden vanhemman lapseni ehdoilla.
Jos jokin asia ei tunnu hyvältä, niin jätän sen tekemättä.
Treenaan myös pallomahani kanssa tosissani,
mutta en kuitenkaan vakavasti.
Ja jos joku päivä saan ehdotuksen lounaalle tai
(pulla)kahville lähdöstä, niin tartun kernaasti tarjoukseen!
Treeni saa silloin jäädä enkä ota siitä mitään stressiä.

Kaikki eivät voi urheilla aktiivisesti raskausaikana
ja ymmärrän sen täysin.
Mutta jos terveydellistä syytä sitä vastaan ei ole,
suosittelen tekemään edes jotain pientä.
Se miten liikut tai treenaat ei ole olennaista, vaan se,
että et jää vain paikoillesi makaamaan.
Jos varovainenkin liikkuminen on pannassa,
niin tee jotain muuta mikä saa sinut iloiseksi ja tyytyväiseksi.
Kudo vaikka sukkaa tai leivo limppua!

Jos et tiedä miten voit harrastaa liikuntaa myös raskaana ollessasi, niin ota yhteyttä ammattilaiseen joka voi opastaa
terveellisellä tavalla alkuun.
Kuuntele kehoasi, kuuntele mieltäsi.
Tee sitä mikä tuntuu hyvältä.
Niin minäkin teen.

Katsokaas kun se tässä elämässä onkin pointtina.
Ei muiden miellyttäminen, vaan se, että on itse onnellinen.
En minäkään puutu jokaisen tekemiseen tai tekemättömyyteen,
joten ethän sinäkään minun.

Mä olen kuitenkin vielä ihan soiva peli, joten anna sen soida.

Lisa-Marie

          

Kiitos Sali82 ja MentorGym kun olette antaneet mahdollisuuden treenata ja olla just mä. :)

    

KEEP YOUR EYE ON THE PRIZE

Nordic Fitness Expo/ NWFC 2014 Tampereen karsinta.

Muutamia viikkoja sitten minulle lausuttiin kutakuinkin näin:
"Niin niin, kun sun täytyy olla aina paras."
Lausuja oli naamatuttu mieshenkilö, jonka kanssa olen sattunut joitain kertoja samaan hissiin mennessäni salille.
Itse olin ajatellut kertovani kyseiselle miehelle,
että pohdin vakavasti kevään kisoihin osallistumista.
Sitähän se kysyi.
Meinaan sitä, että koska kisaan seuraavan kerran.
En päässyt vastauksessani siihen kohtaan, missä olisin kertonut MIKSI valitsisin ennemmin viidennet kisat vuoden sisään,
kuin että vastaavasti viettäisin hieman vapaamman kevätkauden.
Sanani ja käteni (jolla piirsin jonkinnäköistä kuvitteellista aikajanaa) jäivät ilmaan, kun mies töksäytti lausahduksensa.
Sitten hissin ovi aukesi salille vievässä kerroksessa.
Minä, itseäni suurempi treenikassini, ja nuorempi lapseni
toisessa kainalossani roikkuen ängimme itsemme ulos hissistä.

Ööö...mitvit...siis...MITÄ?
Eihän kyse ole siitä.
Ei minun tarvitse olla aina paras.
Ei kaikessa edes voi olla aina paras.
Se ei ole esimerkiksi ainut syy miksi kilpailen.
Tottakai jokainen itseään kunnioittava urheilija haluaa menestyä kilpailuissa parhaalla mahdollisella tavalla.
Mutta matka parhaaksi voi sisältää monta opettavaista välietappia.
Pokaalit ja mitalit eivät ole ainoita palkintoja tällä tiellä.

Arkielämässä taas on turha kilpailla kenenkään muun kanssa.
Miksi ihmeessä pitäisi?
Toki jos koet pakottavaa tarvetta tehdä elämästäsi
kurjuutta ja kujanjuoksua, niin ole hyvä.
Mutta toisen onni ja menestys ei ole sinulta pois.
Kilpaile sitten ennemmin vaikka itseäsi vastaan.

Itse pyrin aina olemaan paras versio itsestäni.
Ihan jokaisella elämän osa-alueella.
Monesti vain toteutus on huomattavasti vaikeampaa kuin pyrkimys.
Mutta sen tavoitteen olen itselleni asettanut,
ja siitä yritän kovin pitää kiinni.
Entäs se palkinto?
No se on siinä, että olen itse tyytyväinen.

Hyvä, parempi, paras.
Vuosi sitten olin kisoissa "ihan hyvä."
Olin itse tyytyväinen siihen, mitä olin saanut aikaan.
Silloin se riitti.
Syksyllä olin jo parempi.
Olin tyytyväinen kehitykseen, mutta en sijoitukseen.
Mutta se oli sillä hetkellä parasta mitä pystyin itsestäni antamaan. 
Mutta kun tavoite on olla paras versio itsestään.
Seuraavalla kerralla haluan olla se versio.
My own Masterpiece.

Mitä sitten päätin kevään kisojen osalta?
Päätin osallistua.
Pidin kiinni alkuperäisestä kisasuunnitelmastani,
vaikka hetken olin jo aivan toista mieltä.
Onneksi minut hyvin tuntevat tietävät sen,
että olen suurimmaksi osaksi järjetön tunneihminen.
Jos nyt tuntuu siltä, että näin on tehtävä, niin sitten niin on tehtävä.
Senpä vuoksi palaan yleensä kaiken pohdinnan ja analysoinnin jälkeen siihen päätökseen, minkä olen tehnyt jo alussa.
Niin tälläkin kertaa.

Olin äärimmäisen tyytyväinen päätökseeni,
ja kaikkeen siihen mitä siitä seurasi.
Valitettavasti silmäni eivät olleet samaa mieltä.
Ne päättivät puolestani, että tämän naisen
paras kisaversio saa odotuttaa itseään,
ja kisoihin osallistuminen on pakko perua.
Yhä jatkuvan treenikiellon kanssa kun tuntuu olevan
mahdotonta kehittää unelmavartaloa.
Jännä juttu.
Onneksi sentään mielen treenaamiseen ei tarvita tohtorin lupaa,
ja silmät kiinni saa aivojumpasta aikaan parhaat tulokset.
Sillä tiellä jatkan nyt.

Tätä kaikkea silmällä pitäen:
"KEEP YOUR EYE ON THE PRIZE"
This means that you should keep your focus on achieving
a positive end result.

Nimenomaan.
Kyllä tästä vielä hyvä tulee.
Ei kun paras.
MUN paras!

Hyvää kevättä kaikille! Hymyillään kun tavataan. :)


Lisa-Marie

"TOMMONEN"

Täysin normaali yksilö

Alkaa olla lähestulkoon paketissa.
Tämä vuosi.
Vuosi 2014.
Käärin oikein mielelläni paketin päälle
muutaman kerroksen paperia.
Ympäri kierrän vielä tiukasti pakettinarua.
Niin tiukkaan, että Fiskarseilla ei pääse läpi
vaikka miten yrittäisi.
Sitten lähetän paketin sinne, minne päivä ei paista.
Turkua on haukuttu Suomen p**äreiäksi,
joten ehkä sitten Turggussee.
Kaatamaan viinaa gurggussee.

Kyllä.
Olen itsekin asunut Turussa.
Pilkka osuu siis myös omaan tatuoituun nilkkaani.

Tai ehkä kuitenkin säästän pakettiparan hengen.
Ainakin löysään narua niin, että tarpeen tullen paketin
syövereitä saisikin raoitettua.
Eihän koko vuosi nyt niin paha ollut.
Täynnä vain aika rajuja juonenkäänteitä.

Mutta ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin.
Vuoteen mahtuu muutamia todellisia tähtihetkiä
ja silmiä avaavia kokemuksia.
Ehkä sittenkin juuri tämä kulunut vuosi on
muokannut minua ihmisenä kaikkein eniten.
Oppia ikä kaikki.

Omalaatuinen huumorintajuni ei selkeästi ole
muuttunut mihinkään, mutta ymmärrän nyt myös
paremmin niitä, jotka eivät ymmärrä minua.
Minä nyt kuitenkin satun olemaan vähän "tommonen",
niin kuin tyttäreni asian kauniisti ilmaisi.
Hetken olin jo huolissani, että "tommonen" äiti ei olisi
mitenkään positiivinen tapaus muiden äitien joukossa.
Mutta kuinkas ollakaan.
Tyttäreni ystävät palaavat "tommosen" äidin pyörittämään huusholliin kerta toisensa jälkeen.
Lapsille maistuu aina "tommosen" äidin laittama ruoka,
ja joka kerta "tommosta" äitiä pyydetään imitoimaan
Putouksen sketsihahmoja.
"Tommonen" äiti on oikeastaan aika tyytyväinen tittelistään.

Mutta takaisin vuoden 2014 pakettiin.
Huomenna on jo uusi vuosi, uudet lupaukset.
Elämä jatkuu.
Mutta ei aina niin kuin toivoisi.
Jos tammikuussa on tullakseen tuskaa paatista, niin on
aivan sama mitä lupauksia olet uudenvuodenyönä tehnyt.
Elämän vaihtuvat tilanteet kun eivät kalenteria tunne.
Siksi iloisempi elämänasenne ympäri vuoden
auttaa asioissa huomattavasti paremmin.
Kokeile vaikka.

Kannustan silti tekemään lupauksia niitä janoaville.
Kunhan teet lupauksia vain itseäsi, ei muita varten.
Jos sattuu niin kehnosti että rikot lupauksesi,
älä soimaa itseäsi koko loppuvuotta.
Toisten salipirkkojen hanuri ei heilu hetkeäkään sen vuoksi,
että sinä päätitkin jättää jumpan väliin ja syödä
rasiallisen konvehteja.
Skarppaat sitten taas huomenna.
Tai kun siltä tuntuu.
Jos tuntuu.
What ever makes YOU happy.

Itse olen jo aikoja sitten luvannut vain yhden asian.
En sano enää koskaan "en koskaan".
Pääsee kuulkaa niin paljon helpommalla.
Näin on myös huomattavasti yksinkertaisempaa olla
armollisempi jopa itselleen.

Jospa annankin vuoden 2014 paketille mahdollisuuden.
En kääri sitä ylimääräiseen paperiin enkä nirhaa sitä
hengiltä tiukalla narulla.
Jätän paketin auki, mutta sijoitan sen mieleni sopukoihin.
Sieltä voin nostaa sen esiin ja muistella.
Aina kun siltä tuntuu.
Uskon tosissani, että niin tulee tapahtumaan useasti.

Tämän vuoden viimeisinä tunteina lupaan tehdä myös
yhden uuden lupauksen.
Lupaan olla aina ja ikuisesti "tommonen".

Onnekasta uutta vuotta kaikille!

Lisa-Marie
 

HYVIN SÄ VEDÄT

                               (kannustava kannanotto täältä)


Kesäkuusta saakka terassilla nököttänyt jukkapalmu
saattaa tosin olla eri mieltä.
Kovia kokenut kräki nostettiin kesän alussa ulos
elpymään ja keräämään voimia talvea varten.
Näin viiden kuukauden, muutaman tulvan, erittäin pitkän
kuivan kauden, ja parin pakkasyön jälkeen voin todeta
palmun kesäloman venähtäneen hiukan liian pitkäksi.
Seuraava pysäkki on auttamatta hautuumaalla.

Homma ei ole muutenkaan tainnut pysyä hanskassa ihan joka saralla.
Varsinkin viimeisen neljän viikon aikana on tullut vedettyä hieman alta lipan yhden jos toisenkin asian kanssa.

Mää itte- tyyppinä sitä sortuu usein uskomaan
omaan kaikkivoipaisuuteensa.
Katsokaas kun minä hoidan, pystyn ja kykenen.
Päässä soi mantra: ihmiselle ei anneta enempää kuin hän
jaksaa kantaa ja blaa blaa.
Siinä saattaa sitten pudota kovaa ja korkealta.
Joskus jopa loukkaa alas tullessaan.

Eihän sellaista ihmenaista (miehistä nyt puhumattakaan) olekaan, joka kykenee samanaikaisesti tekemään kymmentä eri asiaa.
Eikä ilmeisesti ole tarkoituskaan.

Niinpä päätin ottaa kisojen jälkeen iisimmin vähän joka osa-alueella.
Sellasta ommoo lommoo.
Pois liian tiukat aikataulut. Hieman vapaampaa syömistä, rauhallisempaa treeniä, ei turhaa stressaamista ja mitä näitä nyt on.
Ilmeisesti unohdin, että tällaisen ON/OFF-ihmisen ei kannata yrittää tehdä itsensä kanssa mitään kompromisseja.
Joko vedetään täysillä, tai sitten ollaan vetämättä.
Yhtään mitään.
Kultainen keskitie?
Koskaan kuullutkaan sellaisesta. 

Ei liene vaikea arvata miten siinä sitten kävi.
Sanotaanko nyt näin, että kunniamitalia tästä ajasta
on ainakaan turha odottaa.

Tämä neljän viikon "ota löysin rantein"-turneeni tuotti sen verran pitkän miinusmerkkisen saldon, että makselen nyt velkoja
yhä yltyvällä flunssalla.
Taudinkuvaan lisäisin myös lievän v***tuksen.
Ja lievä on siis lievä ilmaus.
Että sen verran kannattava keikka kaiken kaikkiaan. 
Offseason sai todellakin aivan uuden merkityksen.

Mutta onhan päivä vielä huomennakin.
Ja ensi maanantaina alkaa jälleen uusi viikko.
Silloin voin toivottavasti vaihtaa taas ON-asentoon.
Sitten jin ja jang olisi balanssissa, treenit kulkisi, ja kotona fengshui
tarkoittaisi muutakin kuin joka päivä yhtä suurta pyykkivuorta.
Vaikka säilyy se kodin tasapaino kai niinkin.

Niin, tasapainossa tai ei.
Tästä omasta, yli kolmekymmentä vuotta jatkuneesta
uhmaiästä on silti turha pyristellä eroon.
Enkä sitä toisaalta edes haluaisi.
Hyvää tulee ku itte tekee.

So don't worry, I still got this shit under control.


Lisa-Marie

MUTSIS ON

                                      


Tai oikeastaan mutsis SAA olla mitä vaan.
Juoppo, narkki, työtön,
lihava, sairas, skitso tai lesbo.
Asiaa vähän käännellään ja väännellään.
Ihmetellään, voivotellaan ja life goes on.

Mut entä jos sun mutsis onkin fitness.

Sun mutsis yrittää elää terveellisesti ja mahdollisimman pitkään.
Se treenaa ja syö hyvin.
Se jaksaa paremmin kotona, töissä ja no, koulussa ei
kieltämättä aina ihan jaksa.
Mutsis treenaa silloin kun lapset on puistossa, koulussa
tai hyvässä hoidossa.
Mut sekään ei oo oikeen hyvä, kun sillä ajalla vois
käydä vaikka pullakahvilla.

Sun mutsis syöttää lapsilleen ennemmin kanaa ja kasviksia,
kuin hampurilaisia ja suklaapirtelöitä.
Mutsis tykkää kyllä hampurilaisistakin.
Sellaisella se herkuttelee toisinaan.
Ja antaa myös lasten syödä niitä.
Mut eeeeiiii.
Muut luulee, että se syö hampparinkin ilman lisukkeita.
Eihän se muuten ole fitness.

Mutsias arvostellaan.
Valintojen takia, ulkomuodon takia, tapojen takia, luulojen takia.
Ja joskus ihan vaan siksi kun ei keksitä enää muutakaan sanottavaa. 

Mutsis näkee ihmisten pyörittelevän silmiään, kun laukusta
nousee esiin Tupperwarellinen salaattia.
Kukaan ei pyörittele silmiään, kun satakiloinen äiti
nostaa kassistaan suklaapatukan.
Mutku se äiti ei olekaan fitness.

Se äiti laittaa varmaan perheensä etusijalle elämässään.
Hoitaa pyykit, sotkut, siivot ja ruokapolitiikan.
Käy kaupassa ja tankkaa auton.
Pesee, puunaa ja muistaa helliä lähimmäisiään.
Leikkii, laulattaa ja naurattaa.
Herää aamulla pelaamaan "kiekkoa".
On tiukka, mutta rakastava.
Muistaa merkkipäivät ja väkertää itse joulukortit.
Sellanen se äiti varmaan on.
Mut ei sun mutsis voi olla, ku sil on kerta se fitness.

Sun mutsis pyörii alasti aina.
Tai vähintäänkin puolialasti.
Kotona, salilla ja kaupassa.
Sun mutsis tuijottaa jokaisesta peilistä peppuaan,
ja kilpailuissa se käy näyttämässä sitä kaikille muillekin.
Eihän siellä tehdä muuta kuin pyöritetään sitä.

Sun mutsis ei voi olla urheilija koska se ei juokse maratonia,
tai zumbaa itseään hengiltä.
Oikeaksi urheilijaksi voi silti kutsua formulakuskia,
joka ajaa autolla ympyrää.

Sun mutsis näyttää niin riutuneelta, kun se ei ole syönyt
taas koko perjantai-iltaa suklaata ja popcornia.
Sun mutsis ei vaan voi olla täysjärkinen.
Sun mutsis ku on niin fitness.

Tsemppiä kaikille fitnessmutseille ;) <3

-Do what you love, love what you do-

KUUMA, KOSTEA, HIKINEN

                 (Ai niinkö?! Epäilen. Kuva nyt kuitenkin täältä)

Tänä yönä toimii kikka joka ikinen.
Paitsi ei ehkä välttämättä toimi.

Nämä kesäyöt ne on unohtumattomia.
Tästä kesästä jää varmasti syvälle syöpynyt
muistijälki ryppyisistä lakanoista,
pörröisestä tukasta ja hikisestä kropasta.
Aivan.
Eikä kyse ole suinkaan SELLAISESTA actionista vällyjen välissä.

Muuta toimintaa sen sijaan tuntuu olevan joka yö.
Itse pääasia eli nukkuminen on jäänytkin sitten vähemmälle.

Lämpötila kodin sisällä on sitä luokkaa, että naurattaa jo ajatuskin siitä miten alkukesästä teki mieli lähteä lomalle etelään.
Jos tänä kesänä ei pysty nukkumaan kotona, niin miten sitä tulisi nukuttua turkkilaisen tähtitaivaan alla.
Ehkä sitten paremmin kun se olisi kuitenkin loma. 
Mutta nyt ei olla lomalla.
Eikä Turkissa.

Nyt ollaan melkein Suomen Turuus ja edellisyö sujui kutakuinkin näin...

Klo. 22.02 
Tekis mieli nukkua, mutta lapset ei taida olla samaa mieltä. Itseasiassa ne näyttää siltä kuin ne ei olis koskaan olleet noin pirteitä...

Klo. 22.19
Televisio. Joo, on se televisio. Ja sieltä tulee....

Klo. 22.21
Mitä tapahtui?! Nukahdinko?! 
Nukahdin.
Wau, kaksi minuuttia plakkarissa.

Klo. 22.32
Lapset sai vihdoin hampaat pestyä. Lakana ajaa patjan virkaa kun pojan huoneen lattialle tehdään siskonpeti.
Nyt lapset leikitään, että ollaan telttaretkellä ja äiti on tässä tälleen teidän välissä, jookos? 

Klo. 22.34
Oho, taas nukuttu kaksi minuuttia lisää varastoon.

Klo. 22.58
Lapset ja äiti aivan hiestä märkiä.
Tyttö on käynyt tällä välillä jo vessassa, juomassa ja uudestaan vessassa. Vaihtanut tyynyn paikan jalkopäähän ja kysynyt saisko sittenkin lukea vielä kirjaa.  
Poika antoi luovutusvoiton.

Klo. 23.13
Salikassi valmiiksi. Työvaatteet valmiiksi. Pesukoneen tyhjennys, kuivausrummun täyttö. Pesukoneen täyttö, pyykkien viikkaus. Tiskikoneen tyhjennys, tiskikoneen täyttö.

Klo. 00.05
Valot pois, silmät kiinni.

Klo. 00.06
Nnnnnnn......nnnnnnnn.....nnnnnn.....
Valot päälle. Hyttysen metsästys, tappo ja siunaustilaisuus.

Klo. 00.13
Valot pois, silmät kiinni.

Klo. 00.18
Hiki.

Klo. 00.33
Pimpelipom. Pesukoneen ohjelma valmis.

Klo. 00.43
Lapsi huutaa (rääkyy) unissaan äitiä.

Klo. 01.01
Vessahätä.

Klo. 01.04
Valot pois, silmät kiinni.

Klo. 01.28
Pling. Tekstiviesti.

Klo. 01.51
Pimpelipom. Kuivausrummun ohjelma valmis.

Klo. 02.11
Hiki.

Klo. 02.30
Vessahätä.

Klo. 02.33
Valot ja silmät...

Klo. 02.48
Ai niin! Piti merkata kalenteriin se yks juttu!

Klo. 02.57
Valot pois.
 
Klo. 03.08
Mitäköhän muuta mä olen unohtanut merkata kalenteriin...

Klo. 03.20
Silmät kiinni. 

Klo. 03.32
Pakko tarkistaa, että ulko-ovet on kiinni ja lapsilla kaikki hyvin.

Klo. 03.40
Valot jne...

Klo. 04.15
Hiki ja vessahätä, mutta nyt saa olla.

Klo. 05.00
PRRRRRRRRRRRRRRRR.
Herätys.
Voi perkele.


Lisa-Marie

LUKKO

On se ilmoja pidellyt...
Ja niin perkeleen hiljaista.

Joku on joskus sanonut, että on parempi olla hiljaa, jos ei
ole mitään järkevää sanottavaa.
Joku on hiljaa, vaikka olisi oikeasti sanottavaakin.
Järkevää tai ei.

Itselläni on ollut kirjoittamisen suhteen kuiva kausi.
Suutakin on kuivannut, mutta olen pyrkinyt
pysyttelemään erossa kostukkeista.
Koska en ole ihmisenä yleensäkään hiljaista sorttia,
niin vielä vähemmän pysyn hiljaa parin viinilasillisen jälkeen.
Blogitekstin tuottamiseen en silti aio uhrata hyvää viiniä.
Tai olutta.
Siideriä.
Kossukarpaloa..
No, periaatteessa mitä vain hyvää juomaa.
Tulos saattaisi olla samaa luokkaa kuin kännitekstarit.
"Jooo moi..ollan tälä baarissa. Pusipus. Rakasstan sua! 3< eiku <3." 
Ja neljä tuntia myöhemmin...
"Mikst vastaa? Haista paska. Mulla on psha olo
eikä yhtää taksirahaa."
Ymmärtänette pointin...

Lukko.
Se on syy tähän hiljaisuuteen.
Lontooksi puhuttaisiin writer's blockista,
mutta me ei olla Lontoossa.
Enkä mä ole kirjoittaja sanan varsinaisessa merkityksessä.
Siksi mulla on vain lukko.
Yleislukko.
Ja avainkin on hukassa.
Etsin sitä parhaillaan.

Vaikeneminen voi olla kultaa, mutta aina se ei ole hyväksi.
Meillä on vain niin monia syitä olla hiljaa.

Yksi on hiljaa ettei vain satuttaisi toista.
Toinen pysyy hiljaa siksi, että ei satuttaisi itseään.
Kolmas on hiljaa koska sillä on kurkunpääntulehdus.
Se haluaisi oikeasti sanoa jotain, mutta ei siltä tule ääntä. 

Itse en tiedä kauanko pysyn vaiti.
Lukko täytyy ainakin saada ensin auki.
Mielenkiinnolla odotan mikä avain sen aukaisee.


Siihen asti...
Shh....